Terpun tarina

Hei kaikki!

Olen Terhi Martikainen, vaikkakin Terpuna minut on moni oppinut varsinkin blogimaailmassa tuntemaan. Kuten lyhyessä sivupalkin esittelyssäni mainitaan, olen triathlonisti, urheilukaupan ammattilainen ja sen lisäksi myös hallintotieteilijä. Mainitsen itseni ensisijaisesti urheilijana, sillä tietyllä tavalla kaikki kietoutuu sen ympärille niin tässä blogissa kuin arkisessa elämässä muutenkin. Vaikka en ole ammattilaisurheilija, suhtaudun rakkaaseen harrastukseeni lähes ammattimaisella vakavuudella. Varsinainen ammatillinen kunnianhimo suuntautuu kuitenkin myös varsinaisten urheilutantereiden ulkopuolelle yhdistäen niin nykyisen työni urheilukaupassa, urheiluharrastukseni kuin hallintotieteen opintonikin. Blogini käsittelee kuitenkin pääosin elämäni triathlonpalasta ja muut asiat pyörivät mukana taka-alalla.

Kuva Kuopio triathlonin 2012 kuvagalleriasta.

Koska jokaisen ihmisen elämään kuuluu erilaisia tarinoita, tässä on omani:

Urheiluharrastukseni alkoi kymmenen vanhana isäni vietyä minut pienen lietolaisen seuran hiihtoharjoituksiin ja -kisoihin. Seuraavana kesänä osallistuin myös seuran yleisurheilutreeneihin ja kisoihin. Olin huono, en lähes koskaan viimeinen, mutta melkein aina toisiksi viimeinen. Olin myös vähän pullea ja kisoissa minua kiinnosti enemmän oravien katselu (kirjaimellisesti) kuin verenmaku suussa hiihtäminen ja juokseminen.

Tykkäsin kuitenkin liikkumisesta ja osallistuin innokkaasti treeneihin ja kisoihin. Vuosi vuodelta aloin kivuta tuloslistoilla ylöspäin ja erityisesti kilpakävelyn löytäminen sai minut jo 14-vuotiaana kipuamaan ensimmäistä kertaa SM-kisojen palkintopallille, niin juniorisarjassa kuin myös viestikisoissa aikuisten sarjassakin. Kuten teini-ikäisillä monesti, häpeä iski yläasteen loppuvaiheessa ja päätin kävelyn olevan tosi nolo laji. Minusta piti tulla hiihtäjä ja suunnittelin jo puolivakavissani Vuokatin urheilulukioon hakemista. Jäin kuitenkin Turkuun ja monen mutkan kautta minusta tulikin yhtäkkiä kilpapyöräilijä.

Huippuhetkeni pyöräilijänä kesällä 2009. Kuvaajana Mikko Rantanen.

Pyöräilyssä pärjäsin taustani myötä alusta asti melko hyvin ja palkintokaappiin kertyi täytettä, kirsikkanaan kultainen SM-mitali naisten 3km takaa-ajosta kesältä 2009. Olin intoa täynnä ja minusta piti tulla ratapyöräilijä. Talvella 2009-2010 leireilin ensi kertaa ulkomailla, kahdesti vieläpä, ja olin varma, että 2010 vuoden kesästä tulisi oikea läpimurtokausi. Kohtalo ja terveys kuitenkin päätti toisin, kun loukkasin polveni pahasti kesäkuun alussa. Omat arvot ja ajatukset heittivät kuperkeikkaa, kun kävelin ensin kaksi kuukautta kepeillä leikkausta odotellessa pelokkaana siitä, pystyisinkö enää koskaan  edes kävelemään normaalisti urheilemisesta puhumattakaan ja leikkauksen jälkeen makasin täysin petipotilaana 3 viikkoa kykenemättä käymään edes vessassa tai nousemaan istumaan sängyllä ilman apua. Masensi ja ruoka ei koko kesänä maistunut. Elokuun lopussa vaa'an lukemat näyttivät 48kg, niiden oltua vielä kesäkuussa 61-62kg tietämissä.

Leikkaava lääkärini oli kuitenkin mahtava, oman erikoisalansa superammattilainen, ja leikkaus onnistui hyvin. Alkuun toipuminen tuntui hitaalta ja ilman keppejä pääsin liikkumaan täysin vasta marraskuussa, 3 kuukautta leikkauksen jälkeen. Kaikki kävelystä ja jalan koukistamisesta lähtien piti opetella uudelleen. Pyörällä ajaminen tai lähinnä täyden kampikierroksen pyöräyttäminen onnistui ensi kertaa marraskuun loppupuolella ja hiihtämistä koitin varovasti joulukuussa. Kävelyn tapaan myös juoksuaskelten ottaminen opeteltiin uudestaan ihan nollatasolta lähtien. Kuntoutuksen aikana osallistuin myös uintitekniikkakurssille ja kävin säännöllisen epäsäännöllisesti uimassa, kun hermo meni pelkkään kuntosalikitkuttamiseen ja kaipasin kestävyysliikuntaa. Koko syksyn yritin myös saada edes vähän lihasmassaa takaisin, etten olisi enää se heikko, alle 50 -kiloinen ihmisraunio kuin kesän lopulla.

Morfiinihuuruinen petipotilas pari päivää leikkauksen jälkeen.

Ennen loukkaantumista olin elänyt tietynlaisessa suorituspakkoputkessa pitkään. Olin pyöräillyt ja vain pyöräillyt osaksi sen takia, että niin kuuluu tehdä. Minulle loukkaantuminen, leikkaus ja niistä toipuminen merkitsi uutta alkua ja tein päätöksen, että nautin tästä lähtien kaikesta mitä teen ja harrastan vain sellaista urheilua, mitä koko sydämestäni haluan tehdä. Uusien lupausten puuskassa mieleeni muistui vanhojen lukioaikaisten triathlonistiopettajieni maanittelut lajin pariin, hetken mielijohteesta lähti sähköposti bittiavaruuteen ja sitten olinkin innokas triathlonkoululainen tarkoituksenani vain vähän kokeilla lajia.

Ensimmäinen triathlonkesäni (2011) imaisi minut täysin mukaansa ja elokuussa olin jo iskenyt nimeni mukaan naisten yleiseen sarjaan Kuopio triathlonille, eli perusmatkan SM-kisoihin. Olin kisassa SM-sarjan ylivoimaisesti viimeinen, mutta varmasti yksi onnellisimmista. Kisapäivänä leikkauksestani oli kulunut lähes päivälleen vuoden verran ja siellä minä olin maaliviivan ylittäneenä 1,5km uinnin, 40km pyöräilyn ja ennen kaikkea 10km juoksun jälkeen leveästi hymyillen. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, minusta tuntui siltä, että triathlon oli tietyllä tavalla tuonut minulle uuden mahdollisuuden oppia nauttimaan urheilusta ja elämästä sinä itsenään, ilman hirveää suorituspainetta. Opin tai ainakin pitkästä aikaa muistin sen, millaista on nauttia itse tekemisestä huolimatta siitä, että on huonoin.

Irvistellen (hymyillen?) lähtöviivalle kesällä 2012.

Syksyllä 2011 siirryin Aquaplussan triathlonkoulusta Kaitsun henkilökohtaiseen valmennukseen ja sitouduin samalla tavoitteelliseen triathlonharjoitteluun. Pelkäsin hieman, että homma luisuu samanlaiseen putkessa menemiseen kuin pyöräilyn kanssa ja ilo tekemisestä katoaa treenaamisen vakavoituessa. Kuitenkin, todennäköisesti kiitos valtavan hienon treeniporukan ja hyvän valmentajan, harjoittelu tuntuu edelleen hauskalta ja treeneihin on mukava lähteä. Ilo on pysynyt kokoajan tekemisessä mukana ja uskon sen olleen osaltaan vaikuttamassa myös siihen, että kehitystä on tullut melko isoinkin harppauksin ja kesällä 2012 en enää ollutkaan viimeinen, edes SM-kisassa. Vaikeina hetkinä ja kun ei oikein huvittaisi, kaivan välillä esiin kuvia luurankojalkaisesta polvipotilaasta ja mietin niitä kaikkia tunteja, joina taistelin kipua vastaan kuntoutuksen aikana, välillä turruttaen polven jäällä saadakseni sen liikkumaan. Sain uuden mahdollisuuden urheilla ja tästä aion ottaa myös kaiken irti.

Kaiken irti ottaminen tarkoittaa lyhyellä tähtäimellä sitä, että pyrin tekemään jokaisen treenin niin hyvin kuin pystyn ja elämään arkielämää mahdollisimman ammattiurheilijamaisella tavalla huolimatta siitä, että minulla on työt ja opinnot hoidettavana. Seuraavien muutamien vuosien aikana tarkoitukseni on panostaa triathloniin niin paljon kuin olemassa olevilla resurseilla pystyn. Se, mikä aluksi lähti lajin kokeilemisesta ja liikkumisen puhtaasta riemusta, on muuttunut kilpaurheiluksi ja tavoitteiksi, mutta liian ryppyotsaiseksi en aio menoa päästää. Uima-altaan reunalla on voitava jatkossakin välillä vitsailla treenikaverin kanssa ja terveyden kanssa en aio missään muodossa alkaa leikkimään. SM-kisan viimeisestä maaliintulijasta on siirrytty siihen vaiheeseen, että uskallan jo sanoa ääneen tavoitteeni olevan tulevina vuosina olla yksi Suomen parhaista naistriathlonisteista.

Kuopio triathlonissa 2012. Kuva: Paavo Hiltunen.