Vuorikiipijän leirikateus

Olen pian kateudesta vihreä, kirkkaan vihreä, kuin sammakko. Treenikaverini suuntaavat viikon kuluttua etelään ja facebookki, twitteri ja muut sosiaalisen median palvelut kertovat suurinpiirtein kaikkien urheiluhenkisten tuttavieni olevan jo paikanpäällä tai lähdössä tavaroineen kohti aurinkoa ja lämpöä tulevina viikkoina joko leireilemään, kisaamaan tai molempia. Minä olen kerran elämässäni päässyt nauttimaan oikeasta etelänleiristä, vuorien kipuamisesta pyörällä ja espanjalaisista maisemista. 

Parasta kaikessa olivat ehdottomasti mäet. Ehkä siksi ehdottomasti mäet, että leireilin tammikuussa mantereisen Espanjan puolella ja lämpötilat muistuttivat Suomen kevättä. Tuolloin pelkkänä pyöräilijänä en esimerkiksi edes haaveillut meressä uimisesta, joten kaikella energialla ja innollani keskityin vuorilla pyörimiseen.

Pidän kovasti ylämäistä, ellen ole sitä vielä kaikille kertonut. Siksi kai pidän Tampereesta asuinpaikkana huomattavasti enemmän kuin lättytasaisesta Turusta ja Kuopiosta tykkäisin vieläkin enemmän kuin Tampereesta. Mutta ei Pyynikille kipuaminen, Sasin mäen nouseminen tai edes Puijon valloittaminen ole mitään verrattuna siihen, että saisi kiivetä ylöspäin kymmenien minuuttien ajan, niin että jokaisen mutkan takana mäki vain jatkuisi. 

Siksi olenkin kateellinen teille kaikille leireilijöille ja ulkomaan kisaajille. Ei se lämpötila, eikä edes lumettomuus, vaan ne vuoret. Niitä minäkin haluaisin kipuamaan. Mutta onneksi Kaupistakin löytyy ainakin yksi vuori. Pirunvuori. Sitä voin kivuta sitten suksilla edestakaisin, kun kateus muuttuu liian pahaksi!

Ja onneksi ehkä minullakin on mahdollisuus lähteä etelänleirille ... sitten ensi keväänä! :)