Yhteistreeniä ja lääkekuuria

Kulunut viikko on sujunut otsikon mukaisissa tunnelmissa. Pääsin nauttimaan yhteistreeneistä kolmesti: maanantaina uiden, keskiviikkona uiden ja juosten, sekä torstaina uiden, pyöräillen ja juosten. Keskiviikon treenistä jäi päälle varsin hyvä mieli, kun uinti kulki rennosti ja mukavasti ja juoksukin sen päälle ilman ongelmia poikia peesaillen. Torstaina uinnista muodostui hyvä peesitreeni valmentajan perässä kauhoen ja siitä treeni jatkui Venlan kanssa paritempoa "ironmansykkeillä" 60km verran ajaen. Omakin ajaminen tuntuu ihan hyvältä, mutta kyllä vaan kannattaa muiden varoa SM-tempossa punamustaa äitiyslomalaista - sen verran sai rimpuilla perässä varsinkin tasaisella, jota Porissa (Noormarkussa) temporeitillä riittää! 

Juoksun osalta viikolla on ollut hieman taistelua vatsan kanssa, mutta torstaisen lääkärikäynnin ja vatsaa suojaavan ja rauhoittavan lääkekuurin aloittamisen jälkeen olo tuntuu jo nyt paremmalta. Vatsan erikoiseen oireiluun lienee löytynyt selitys, jota itsekin jo vähän osasin epäillä. Allekirjoittanut on siis stressannut vatsansa rikki kevään koulu-työ-urheilu -pyörityksessä. Kyseessä on mitä todennäköisimmin mahakatarri eli vatsan limakalvojen tulehdus, jota myös kuvataan vatsahaavan esiasteeksi. Toivottavasti koulustressin poistuminen lopullisesti päiväjärjestyksestä helpottaa tilannetta yhdessä lääkekuurin kanssa, eikä minun tarvitse suorittajaluonteeni kanssa liittyä siihen ketjuun, joka saa itselleen vatsahaavan alle kolmekymppisenä... Mutta katsellaan ja odotellaan, nyt ainakin näyttää hyvältä sen suhteen, että ongelma olisi tulossa hallintaan.

Todistus on saapunut - ehkä vatsakin paranee pian?

Huomenna käyn kokeilemassa, josko kolmannella kerralla onnistaisi tämän kesän triathlonstarteissa ja aion osallistua harkkakisaan Nokialla. Jos leikkimielellä sanoin ennen SM sprinttiä, että olisi kiva selvitä lähtöviivalle asti oksentamatta Vantaan kisan jäätyä väliin kisamatkan oksentelun seurauksena, niin huomisen tavoite ja toivomus on sitten selvitä maaliviivan ylitse ilman vatsan temppuilua. Askel kerrallaan eteenpäin ja Joroisille mennessä sitten jo täyttä vauhtiakin :) 

Vesikauhu

Onko siellä ruutujen takana muitakin, joita avovesi ja siinä uiminen pelottaa? 

Täällä nimittäin ilmoittautuu yksi, jolle avovedessä uiminen oli triathlonharrastusta aloittaessa iso pelko ja kauhistus, eikä se järveen meneminen vieläkään ole ihan helppoa, vaikka jo kolmatta kesää avovedessä säännöllisesti uinkin.

Ensimmäisenä triathlonkesänäni en käynyt kertaakaan uimassa avovedessä yksin. Tai kävin, mutta silloin sahasin edestakaisin n.15 metrin matkaa, kun en kauemmaksi uskaltanut mennä. Viime kesänä uskalsin jo melkein yksinäni kiertää Vihnuksen 300m uintireitin, jos joku istui laiturilla katsomassa ja Kuopiossa uin erään saaren ympäri pelastusmiehistön tullessa vieressä soutuveneellä. Tänä kesänä sujuu jo Vihnuksen lyhyen (n.350m) reitin kiertäminen ilman panikointia, mutta järven yli tai pidempää reittiä (n.750m) en lähtisi vieläkään yksin kiertämään.

Vesipelko ulottuu myös uinnin ulkopuolelle, sillä purjehtiminen ja kaikenlainen veneily on minulle suuri kauhistus, eikä tällä hetkellä minua saisi minkään pienen purkin kyytiin kovinkaan helposti. Jo viime kesäinen venematka Viikinsaareen uintitapahtumaa varten vaati muutaman päivän valmistautumisen henkisesti - edes uintikisaa ei ehtinyt jännittää, kun laivamatka oli niin paljon pelottavampi. Olenpa pienenä pelännyt myös uima-altaita siinä määrin, että yksin en ole tyhjään altaaseen uskaltanut mennä.

Jostain syystä kuitenkin vesipelkoni onneksi katoaa heti, kun uimaan tulee kanssani edes joku muu. Tämän jonkun ei tarvitse uida kanssani tai vieressäni, vaan se riittää, että tiedän samassa järvessä ja suunnilleen samaa reittiä kanssani uivan jonkun toisenkin. Myöskään kisoissa uiminen ei ole (viime vuoden Joroisten viestilähtöä ja kylkiluiden varomista lukuunottamatta) koskaan pelottanut, vaikka kisoja edeltävänä päivänä olen monesti seissyt rannalla pelokkaana vettä katsellen ja varmana siitä, että tuossa en taatusti ui.

Avovedessä minua pelottaa kalat, kivet ja kaikki muu "ylimääräinen" vedessä oleva. Pahinta on, jos kesken uinnin jossain järven keskellä olen näkevinäni vedessä jotain tai kuulevinani jonkin kummallisen äänen. Onneksi näitä näkyjä ja ääniä on tänä kesänä tullut eteen huomattavasti aiempia kesiä vähemmän. Liekö uintivauhti parantunut sen verran, että ihan kaikkea ei enää ehdi katsella ja kuunnella uidessaan. Tämän myötä olen jopa oppinut välillä nauttiman avovedessä läpsyttelystä ihan omaan tahtiin, eikä yksin uidessa (ja Tommin istuessa laiturilla) ole koko aikaa ollut mielessä toive järvestä poispääsemisestä. Oikeastaan olla päästy jo siihen tilanteeseen, että lähden tällä hetkellä mieluummin tekemään treeniä järveen, vaikka yksin, kuin uimahalliin.

Tämän kesän tavoitteeni onkin saavuttaa tilanne, jossa uinti avovedessä kipuaisi samalle tasolle kuin uiminen altaassa. Tässä suhteessa kokemattomuuteni avovesiuimarina ja triathlonistina näkyy vielä  hyvin muutamiin kokeneempiin harjoituskavereihin verrattuna. Verrattuna viime vuoteen olen tähän mennessä jo uinut ainakin triplasti enemmän avovesikilometrejä lämpien kelien suosiollisella vaikutuksella. Positiivisia merkkejä avovesiuinnin kehittymisestä olikin jo heti nähtävissä viikonlopun kisassa, kun alun möhläyksen jälkeen uin ehdottomasti parhaimman kisauintini tähän mennessä. Ja eilisessä uintitreenissä Kaitsun, Venlan ja Johannan kanssa pääsin jo loppuvaiheessa tunnustelemaan tekniikkaakin kunnolla, kun sen löytäminen on ainakin minulle järvessä huomattavasti uima-allasta hankalampaa ja keskittyminen herpaantuu heti, jos pienikin ajatus ilmestyy mieleen siitä, että olen turvallisen altaan sijaan pelottavassa avovedessä.

Nyt kuitenkin kutsuu juoksulenkki! Toivottavasti vatsakin pysyy menossa mukana..

Voihan vatsa..

Tässä olisi pitänyt olla kisaraportin paikka. Viime sunnuntainakin piti moinen naputella. Viime sunnuntaina vatsa päätti temppuilla jo automatkalla kohti kisoja. Tänään pääsin sentään viivalle asti ja uimaan sekä pyöräilemään suht normaalilla menolla, kunnes sitten taas tapahtui ja oksennukset pääsivät reitin varren puskaan kilometrin "juoksun" jälkeen. Jo jonkin aikaa vatsa on ollut hieman erikoinen, mutta erityisesti kuluneen viikon aikana homma on kärjistynyt, vaikkakin normaalissa elämässä ja kevyemmissä treeneissä ei varsinaisia ongelmia ole ollut. Luulenpa, että alkuviikosta tieni vie kuitenkin lääkäriin selvittämään, mistä on kysymys, ettei kesän lopuissa kisoissa tarvitsisi heittää kaikkia talven treenejä menemään oksennuksen muodossa pusikkoon.

Viime sunnuntaina kisan väliinjääminen matkalla alkaneen parituntisen oksentelun myötä harmitti aika kovasti. Tänään harmittaa vielä kovemmin, olihan kyseessä kesän ensimmäinen SM-koitos sprinttimatkan muodossa. Pääsin kuitenkin sen verran ihmettelemään kisamenoa, että hieman kummallisesta olosta huolimatta uinti ja pyöräily sujuivat ihan hyvin - eivät hyvin, mutta ihan hyvin. Kisapuitteet olivat mielestäni mitä parhaimmat, joten niistä ei ainakaan mikään jäänyt kiinni. Erityisesti uinti, tai siis järvi ja ranta, jossa uimme, on ehkä hienoin ja miellyttävin, missä olen koskaan vielä päässyt uimaan. Muutenkaan järjestelyissä ei kohdallani ollut moitittavaa. Mutta nyt takaisin kisan kulkuun.

Uintistartissa tein juuri sen, mitä hetki ennen lähtöä ajattelin, ettei saisi tehdä: aloitin uimaan liian aikaisin ja jäin jalkoihin ja samalla myös hyvästä uintiryhmästä. Alkutyhmyydestä selvittyäni uinti kuitenkin sujui varsin mukavasti yksikseen kauhoessa ja rantauduin n.11.30 ajassa, eli vajaat puolisen minuuttia isompaa ryhmää (jossa naisten sarjan sijat 2-4) perässä. Hienoa oli erityisesti se, että toisin kuin ennen, märkäpuvussa uiminen kisavauhtia ei ahdistanut yhtään, eikä perinteisestä kuristuksen tunteesta ja hengenahdistuksesta ollut tietoakaan. Myös suunnistus sujui hyvin enkä usko kiertäneeni kovinkaan suuria ylimääräisiä kierroksia. Verrattuna viime vuoteen uintivauhti on nyt selvästi parempaa myös ihan ilman vetoapua ja ilman alun sähellystä uskoisin pysyväni helpostikin siinä vauhdissa, mitä edellä mennyt ryhmä tänään ui.

Pyöräilyyn lähti kanssani samaan aikaan pari nuorempien sarjojen tyttöä, joiden kanssa tosin en viihtynyt pidempään kuin sen ajan, kun ähräsin kenkiäni (tuskastuttavan hitaasti) jalkaan. Viitisen kilometriä katselin tietä yksin, kunnes sain seurakseni myös erään nuoremman sarjan kisaajan ja hetken päästä ajoimme kiinni myös edellä menneen Veeran. Kolmen naisen ryhmämme eteni tasaisesti: ero kasvoi molempiin suuntiin, valitettavasti eteen, mutta onneksi myös taakse päin. Vaihtoon saavuimme siis Veeran kanssa naisten sarjan sijoilla 4 ja 5, reilun minuutin (vai puolitoista??) mitalisijoja perässä. Ja sitten alkoi painajainen.

Heti pyörän päältä noustessa olo tuntui huonolta ja heikotti. Juoksu ei tuntunut hyvältä eikä askel noussut senkään vertaa kuin normaalisti. Syykin selvisi hetken päästä, kun päädyin puskaan tyhjentämään jo valmiiksi melko tyhjää vatsaa. Kyykkiessä ja oksennellessa takaa tulleita naisia pyyhälsi ohi. Tiesin jo juoksemaan lähtiessä, että takaa tulisi ainakin yksi rakettijuoksija ohi ja Veerakin karkaisi varmasti, mutta ehjä ja hyvä kisa olisi vielä ollut mahdollinen. Se mahdollisuus katosi pusikkoon, enkä oksentelun jälkeen enää voinut edes juoksua jatkaa.

Siispä numerolappu kourassa maalipaikalle tallustaen sain katsella naismitalistien maaliintuloa. Ensin täysin omaa luokkaansa ollut Kaisa suorastaan lensi pettyneen kävelijän ohitse. Minuuttien päästä ilmestyi näkyviin myös hopeamitalisti selvällä erolla seuraaviin. Pronssista käytiinkin kova taistelu, joka sai minunkin äänijänteet koville: äitiyslomalta ja helmikuisesta jalkaleikkauksesta kisatoimiin palannut Venla taisteli loppusuoralle asti upeasti pronssimitalista, mutta joutui lopulta tyytymään neljänteen sijaan. Päivän iloisin asia ainakin minulle olikin harjoituskaverin mahtava paluu kisaradoille ihan uskomattoman nopealla aikataululla. Joskus aiemminkin olen tainnut sanoa olevani ylpeä Venlasta, tänään olen sitä erityisesti!

Onnea vielä päivän mitalisteille ja muille onnistujille! Ja tsemppiä meille pettyneille, joita sieltä ruudun takaa tiedän löytyvän ainakin muutaman kappaleen lisäkseni. Kyllä se aurinko vielä alkaa risukasaankin paistaa ;)