Vesikauhu

Onko siellä ruutujen takana muitakin, joita avovesi ja siinä uiminen pelottaa? 

Täällä nimittäin ilmoittautuu yksi, jolle avovedessä uiminen oli triathlonharrastusta aloittaessa iso pelko ja kauhistus, eikä se järveen meneminen vieläkään ole ihan helppoa, vaikka jo kolmatta kesää avovedessä säännöllisesti uinkin.

Ensimmäisenä triathlonkesänäni en käynyt kertaakaan uimassa avovedessä yksin. Tai kävin, mutta silloin sahasin edestakaisin n.15 metrin matkaa, kun en kauemmaksi uskaltanut mennä. Viime kesänä uskalsin jo melkein yksinäni kiertää Vihnuksen 300m uintireitin, jos joku istui laiturilla katsomassa ja Kuopiossa uin erään saaren ympäri pelastusmiehistön tullessa vieressä soutuveneellä. Tänä kesänä sujuu jo Vihnuksen lyhyen (n.350m) reitin kiertäminen ilman panikointia, mutta järven yli tai pidempää reittiä (n.750m) en lähtisi vieläkään yksin kiertämään.

Vesipelko ulottuu myös uinnin ulkopuolelle, sillä purjehtiminen ja kaikenlainen veneily on minulle suuri kauhistus, eikä tällä hetkellä minua saisi minkään pienen purkin kyytiin kovinkaan helposti. Jo viime kesäinen venematka Viikinsaareen uintitapahtumaa varten vaati muutaman päivän valmistautumisen henkisesti - edes uintikisaa ei ehtinyt jännittää, kun laivamatka oli niin paljon pelottavampi. Olenpa pienenä pelännyt myös uima-altaita siinä määrin, että yksin en ole tyhjään altaaseen uskaltanut mennä.

Jostain syystä kuitenkin vesipelkoni onneksi katoaa heti, kun uimaan tulee kanssani edes joku muu. Tämän jonkun ei tarvitse uida kanssani tai vieressäni, vaan se riittää, että tiedän samassa järvessä ja suunnilleen samaa reittiä kanssani uivan jonkun toisenkin. Myöskään kisoissa uiminen ei ole (viime vuoden Joroisten viestilähtöä ja kylkiluiden varomista lukuunottamatta) koskaan pelottanut, vaikka kisoja edeltävänä päivänä olen monesti seissyt rannalla pelokkaana vettä katsellen ja varmana siitä, että tuossa en taatusti ui.

Avovedessä minua pelottaa kalat, kivet ja kaikki muu "ylimääräinen" vedessä oleva. Pahinta on, jos kesken uinnin jossain järven keskellä olen näkevinäni vedessä jotain tai kuulevinani jonkin kummallisen äänen. Onneksi näitä näkyjä ja ääniä on tänä kesänä tullut eteen huomattavasti aiempia kesiä vähemmän. Liekö uintivauhti parantunut sen verran, että ihan kaikkea ei enää ehdi katsella ja kuunnella uidessaan. Tämän myötä olen jopa oppinut välillä nauttiman avovedessä läpsyttelystä ihan omaan tahtiin, eikä yksin uidessa (ja Tommin istuessa laiturilla) ole koko aikaa ollut mielessä toive järvestä poispääsemisestä. Oikeastaan olla päästy jo siihen tilanteeseen, että lähden tällä hetkellä mieluummin tekemään treeniä järveen, vaikka yksin, kuin uimahalliin.

Tämän kesän tavoitteeni onkin saavuttaa tilanne, jossa uinti avovedessä kipuaisi samalle tasolle kuin uiminen altaassa. Tässä suhteessa kokemattomuuteni avovesiuimarina ja triathlonistina näkyy vielä  hyvin muutamiin kokeneempiin harjoituskavereihin verrattuna. Verrattuna viime vuoteen olen tähän mennessä jo uinut ainakin triplasti enemmän avovesikilometrejä lämpien kelien suosiollisella vaikutuksella. Positiivisia merkkejä avovesiuinnin kehittymisestä olikin jo heti nähtävissä viikonlopun kisassa, kun alun möhläyksen jälkeen uin ehdottomasti parhaimman kisauintini tähän mennessä. Ja eilisessä uintitreenissä Kaitsun, Venlan ja Johannan kanssa pääsin jo loppuvaiheessa tunnustelemaan tekniikkaakin kunnolla, kun sen löytäminen on ainakin minulle järvessä huomattavasti uima-allasta hankalampaa ja keskittyminen herpaantuu heti, jos pienikin ajatus ilmestyy mieleen siitä, että olen turvallisen altaan sijaan pelottavassa avovedessä.

Nyt kuitenkin kutsuu juoksulenkki! Toivottavasti vatsakin pysyy menossa mukana..